Pihlajasaaren historiaa

Pihlajasaari on ollut 1700-luvulta alkaen kalastajien ja luotsien tukikohta. Suomenlinnaa eli alun perin Sveaborgia (Viaporia) alettiin rakentaa 1748, minkä jälkeen Helsingin saariston merkitys kasvoi. Saaren ensimmäisiä asukkaita kalastajien jälkeen oli kauppias Frans Brenner, joka vuokrasi kaupungilta itäisen Pihlajasaaren ja ns. Lasimestarinsaaren 1840-luvun lopussa. Brenner oli arvostettu liikemies, joka järjesti Helsingin ensimmäiset purjehduskilpailut v. 1864 Pihlajasaaren edustalla.Brennerin kuoleman jälkeen v. 1870 heräsi kaupungin virkamieskunnassa ajatus vuokrata enenevässä määrin kaupungin saaria yksityiskäyttöön kaupungin kassan kartuttamiseksi. Niinpä läntinen Pihlajasaari vuokrattiin v. 1879 kauppapuutarhuri Mårten Gabriel Steniukselle (1844-1906) ja arkkitehti Frans Anatolius Sjöströmille (1840-1885). Steniuksen kauppapuutarha oli aloittanut Leppäsuolla v. 1875. Sillä oli hyvä maine ja se sai monta palkintoa alan näyttelyissä. Arkkitehti Sjöströmin tuotanto oli uusrenesanssityyliä. Hänen tunnetuimpia töitään on Teknillisen korkeakoulun päärakennus Hietalahdentorilla ja Kiseleffin talo Senaatintorin laidalla. Kaupunki edellytti vuokrasopimuksessa, että Stenius ja Sjöström kunnostaisivat Pihlajasaarta. Heillä olikin paljon suunnitelmia kehittää saarta. Heidän aikana alettiin Pihlajasaarille rakentaa huviloita. Sjöströmin suunnittelema oma residenssi Villa Hällebo, joka on nykyinen ravintolarakennus, valmistui 1883.

Sjöströmin yllättävä kuolema v. 1885 katkaisi hyvin alkaneen saaren kehitystyön. Villa Hällebo oli mm. 1920-luvulla laivanvarustaja John V. Nurmisen kesäpaikkana. Vuonna 1927 alue ja talo siirtyivät konsuli K.G. Vähämäelle, joka myi talon kaupungille v. 1929. Samana vuonna Pihlajasaaresta tehtiin kansanpuisto.

Sotahistoriaa

Pihlajasaarille rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana linnoituslaitteita, tosin melko kevyitä. Talvi- ja jatkosodan aikana vanhoja perustuksia käytettiin ilmatorjuntajärjestelmän osana. Itäisen Pihlajasaaren suuri pyöreä betoninen suojarakennelma on kuitenkin pääosin jäänne Nobel-Standard -yhtiön suurista bensiinisäiliöistä. Yhtiö luopui säiliöistä v. 1947. Vuonna 1950 myös itäinen Pihlajasaari tuli osaksi kansanpuistoa, samoin Lasimestarinsaari, joka siis käytännössä on osa itäistä Pihlajasaarta.